Ei kai minustakin euroskeptikkoa

Maanantai 30.6.2008 klo 10:54 - Mika Häkkinen

EU voidaan karkeasti jaotellen nähdä kahdenlaisena projektina. Yhtäältä se tähtää yhteisiin markkinoihin ja tavaroiden, palveluiden, työvoiman ja pääoman vapaaseen liikkuvuuteen. Tavoitteena on mahdollisimman liberaalien markkinoiden saavuttaminen, mikä takaa yrityksille edullisen ja kilpailukykyisen toimintaympäristön. Hieman naivina perusajatuksena on siis, että kun yrityksillä menee hyvin, niin kaikilla menee hyvin.

Toisaalta EU voidaan nähdä välineenä vahvistaa sosiaalista ulottuvuutta koko Euroopassa. Tällöin keskeistä on ihmisten hyvinvoinnin ja perusoikeuksien turvaaminen. Tavoitteena ei ole kilpailukyky sinänsä, vaan hyvinvoinnin ja sosiaalisen turvallisuuden maksimointi. Perusajatus siis on, että kun ihmisillä menee hyvin, niin myös elinkeinoelämällä menee hyvin, ja päinvastoin.

Ammattiyhdistysliikettä ovat järisyttäneet EY-tuomioistuimen Viking-Rosellan, Laval-Vaxholmin, Rüffertin ja viimeisimpänä Luxemburgin tuomiot. Yksinkertaistaen tuomioissa otetaan kantaa siihen, onko ulkomaisen palvelun tarjoajan noudatettava kansallisia työmarkkinasääntöjä, ja onko työntekijöillä oikeus työtaisteluun, jos kansallisia sääntöjä rikotaan. Valitettavasti tuomioissa asetetaan vapaudet oikeuksien edelle. Työntekijöiden toimet nähdään vapauksia rajoittavana ja siten tuomittavina, mikä kyseenalaistaa epäsuorasti kansalliset työlait, työmarkkinamallit ja työmarkkinaosapuolten toimintaoikeudet.

Olen ollut nimenomaan sosiaalisen EU projektin kannattaja. Koska kyseisten tapausten valossa näyttää suuntana olevan pikemminkin markkinaliberaalinen maksimaalisten vapauksien projekti, on skeptisyys hiipinyt kuin varkain ajatusmaailmaani.  Olen joutunut yhä useammin viimeaikojen tapahtumien valossa kysymään itseltäni: Onko tämä EU sitten kuitenkaan niin hyvä juttu kuin olen tähän asti ajatellut?

On varmasti totta, että jokaisessa meissä asuu pieni euroskeptikko, mutta vakavaksi tämän tekee se, että olen tuskin yksin. Jos minä, ”europositiivikko”, alan epäillä, niin huonosti menee. Irlannin Lissabonin sopimuksen vastainen kansanäänestys ei tunnukaan enää niin yllättävältä, vaikka se ei asiaa yhtään paranna – pikemminkin päinvastoin.

Tosiasia on, että EU:lla on oikeistolaisin Komissio koskaan, EU:n neuvostossa ja Euroopan parlamentissa vasemmistopuolueet ovat selvästi vähemmistössä. Ei siis ole kumma, että lunta tulee tupaan ja sosiaalisen Eurooppa on kangistunut hyytävässä oikeistotuulessa.

Mikä siis neuvoksi? Yksinkertainen vastaus on, että vaalit määräävät poliittiset voimasuhteet. Vain poliittisella vasemmistoenemmistöllä EU voidaan saada takaisin oikealle suunnalle sosiaalisen hyvinvoinnin airueksi. Seuraavat Euroopan parlamenttivaalit 2009 ovat aivan yhtä tärkeät kuin vuoden 2011 kansallinen voimainmittely eduskuntavaaleissa. Ja ne on voitettava!

Muuten en tiedä millaiseksi hirviöksi pieni euroskeptikko sisälläni pääseekään kasvamaan.